Sota loppukoon!

Näetkö minut, katso silmiini
Olen osa sinua ja sain vihasi
Ryppyistä peittoa puristin syliini
Tiesin, että aika on taas tullut

Ulos ovesta itkemään maahan
Paljas iho niin paleltaa
Suljit oven, suljit itsesi
Tuuli talven korvissa ujeltaa

Lapsesi olin, en enää, en koskaan
Jäljelle jäin mutten kaipaamaan
Taistelen aina että jaksan kuin muut
Ja juoksen yhä lujempaa

Mutta sanasi ja iskusi saavuttavat taas
Ja kaadun maahan loskaiseen
Ylös, Ylös! Apuasi tarvitsen
Tähän en voi jäädä makaamaan!

Vihaan sinua ja itseäni nyt ja aina
Näen peilissä menneisyyteni
En koskaan tule olemaan kuin sinä
Sitä en anna lapsilleni

Sotalapsen pieni sotalapsi
Sukupolvien taistelu pahaa vastaa
Rintaman pelot isä toi kotiisi
Ei hänkään osannut rakastaa lastaan

Ylös taas siis nousen pommitukseen
Ne eivät enää ole rautaa vaan katseita ihmisten
Sanat kuin luodit ruumistani repivät
Veri juoksee päässäni kohisten

Ensimuistosi siivet pommikoneiden
Ne lensivät yli isäsi talon ja maan
En silti koskaan voi ymmärtää
Miksi meitä aloit pommittamaan

Piilossa olen taas, et minua löydä
Ja vielä joskus eteesi astelen
Tämä sota nyt päättyköön tähän!
Vaikka kuolemaan asti sen eteen taistelen

En tästä tee mitään itseni tähden
Anteeksi antaneena tästä maailmasta lähden
Mutta unohtaa en voi, tätä mukanani kannan
Mutta sen lupaan, että loppun asti taistelen!

Tällaisissa tunnelmissa näin keskiviikkoiltana. Ehkä tämä antoi joillekin jotain. Minulle ainakin. Mutta eipä hätää, ensi kerralla ollaankin taas mukavammissa tunnelmissa. Salmisen pentele meni viime lauantaina naimisiin ja tällaisesta tapahtumastahan nyt ei voi jättää kirjoittamatta. Ei voi kuin ihailla nykyaikaisten naisten uhrautuvuutta. Jopa basisti voi löytää rinnalleen kauniin ruusun..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *